Onko työelämä rikki?

Vai onko meillä paljon traumasta käsin toimivia ihmisiä?

Oma työelämäni on ollut jollakin tavalla erikoinen tai sellainen, mitä olen pysähtynyt monta kertaa pohtimaan. Ja taas on yksi sellainen hetki. Olen hakenut mielessäni syitä sille miksi asiat ovat tapahtuneet, kuten ovat tapahtuneet, mutta mikään logiikka ei ole ennen tuntunut lopulta oikealta.

Paitsi tämä.

Aloitetaan hahmottamalla seurauksia. Mitä havaintoja olen työelämässä tehnyt ja mitä kohdalleni on sattunut. Ja sen kautta pääsemme syihin, mihin luulen tällä kertaa löytäneeni melko vedenpitävän teorian.

Tulevaa työelämää aloitetaan ensimmäistä kertaa tosissaan miettimään yläasteikäisenä, mikä on koulutuspolku, mitä halutaan tehdä isona. Minä sain ohjeeksi vanhemmiltani että "mene sitten kunnon ammattiin". Tämä on jäänyt päällimmäisenä mieleen, vaikka varmasti jotain asiaan liittyvää puhuttiin, mutta tässä lausahduksessa oli isoin tunnelataus ja painavin sanoma, eli siitä tuli siis ohje nuorelle. En siis todellakaan tiennyt mikä on kunnon ammatti, tai mitä sillä tarkoitettiin, joten laskennallisesti kannattavaa riskinhallintaa oli ottaa mallia vanhemmista sisaruksista.

Päädyin opiskelemaan hoitoalaa ja työharjoittelut ja kesätyöt tuli luonnollisesti pian eteen, eli ensimmäiset todelliset työelämäkokemukset. Kohtasin hämmentävän usein hoitoalan työpaikoissa erilaisia työyhteisöjen ristiriitoja ja suoranaista ilkeilyä. Nuorelle sanottiin hirveitä asioita, arvosteltiin ja nostettiin tikunnokkaan, jotta ehkä sitten itse näytettiin paremmalta, ahkerammalta tai osaavammalta. Muistan useita sellaisia kertoja, missä joku vanhempi työntekijä suoraan tuli tylyttämään, kohtuuttomasti nostamaan epävarmuuksiani tai haparoivia, ehkä hänen mielestään pieleen menneitä, työsuorituksiani koko työyhteisön eteen kohtuuttoman suureksi ongelmaksi.

Muistan eräässä hoitolaitoiksessa aamuvuoron, kun olin pukenut potilaalle väärät päivävaatteet. Siis tämän minua tylyttämään tulleen hoitajan mielestä väärät päivävaatteet. Hän tuli tämän asian vihaisena asioimaan taukohuoneeseen minulle, niin että osaston muut työntekijät kuulivat ja näkivät koko shown. Eikä kukaan tietenkään puuttunut tai kohtuullistanut tilannetta. Vaan minä n.15v nuori kaivoin henkisen kuopan itseni alle, minne yritin vajota musertavassa häpeässäni.

Mistä tässä oikeasti oli kyse? Pyrin olemaan ahkera, tunnollinen ja suorittamaan työroolini mahdollisimman hyvin. Yrityksen puutteesta ei olisi ollut varaa syyttää, vaan monesti olisin voinut jopa hellittää vähän. Niin kova tarve oli hakea hyväksyntää ja kuulua joukkooon, että tietämättäni kulutin jo tuolloin itseäni loppuun. Mutta nyt ajattelen, että tässä oli kyse traumoista käsin toimivasta ihmisestä, tämä tylyttävä hoitaja ja traumoista käsin reagoivasta ihmisestä, minusta.

Toinne työelämä esimerkki tulee mieleeni harjoittelupaikasta sosionomiopinnoissani. Tein johtajuusharjoittelua päiväkodissa ja minun harjoitteupaikakseni koulu oli osoittanut erään, sanotaanko vaikka elämänkatsomuksellisesti vakauksellisen, päiväkodin. Luulin harjoitteluni sujuneen hyvin, oli yhteisesti sovittu että en osallistu näihin tiettyihin tilaisuuksiin tai osuuksiin päivässä, jossa tätä vakaumusta tavoitteellisesti opetetaan lapsille, vaan teen sen hetken muita tehtäviä. Asian piti olla sovittu ja yhteisesti ymmärretty. Lopulta tilanteet eskaloituivat niin, että pahaa aavistamatta sain kutsun johtajan huoneeseen (luulin että kaikki kunnossa, sillä johtaja oli työharjoittelun ohjaajani), mutta edessä olikin ryöpytys millaista en osannut kuvitella.

Sain päälleni tylytyksen, arvostelun ja jopa henkisen väkivallan merkit täyttävän hyökkäyksen, jossa arvosteltiin mm. elämänkatsomukseni (koska se ei ollut sama kuin heillä) ja minulle kerrottiin kuinka kamalasti olin käytäytynyt koko harjoitteluajan ja miten vähän minusta pidettiin. Olin kuulemma aiheuttanut myös jotain ristiriitaa työyhteisössä ja pahaa verta, josta minulla ei ollut mitään tietoa, vaan olin käsityksessä että työkaverit on kivoja ja meillä meni mukavasti.

Mistä tässä olis kyse oikesti? Traumoista käsin toimivasta, vastuuttomasta henkilöstä, joka käytti valtaansa suhteessa opiskelijaan väärin. Ja minä, traumoista käsin reagoiva ihminen, joka sai hyvin pitkäaikaiset kolhut identiteettiinsä, omaan arvostuksen ja riittävyyden tunteeseen ja häpeä oli se mikä verhosi taas enemmän minusta alleen.

Järjellä ymmärsin, että nämä tilanteet olivat kohtuuttomia ja minua kohtaan toimittiin väärin. Mutta. Järki merkitsee lopulta hyvin vähän, kun tausta omassa hermostossa on trauman kautta reagoiva. Silloin keho reagoi paljon ennen, ennenkuin järki ehtii mukaan, eikä järki pysty yksistään pysäyttämään traumareaktiota, kun pohjaa koko trauman ymmärtämiselle ei vielä ollut lainkaan.

Kun kohtasin erilaisia vastoinkäymisiä ja konfliktitilanteita työelämässä (viimeisimpänä työpaikkakiusaaminen), olen tehnyt virheellisen päätelmän, että ikäänkuin minä en vaan soveltuisi sellaiseen työelämään. Olen päätellyt virheellisesti, että työelämässä pitää olla kova, unohtaa tunteet ja omat halut tai tarpeet ja kyetä aina tehokkaampiin suorituksiin ja näyttämään oma arvonsa (mutta ei liikaa, ettei kukaan muu pahoita mieltään) jotta saa pitää paikkansa.

Puhumattakaan siis siitä, minkä oman mausteensa naisvaltaiset alat tuovat ja miten paljon nuoret naiset saavat vähättelyä, ilkeilyä ja suoranaista työnhankaloittamista vanhemmilta naisilta. Tämä on synkkä totuus siitä, mitä monilla työpaikoilla tapahtuu ja miten hirveällä tavalla vanhemmat naiset suhtautuvat nuoriin naisiin, jotka tulevat samaan tai lähes samaan rooliin työpaikalla kuin he. Tässä ei ole mitään sijaa kaunistelulle, vaan tämä on totisinta totta. Olen jakanut kokemukseni monen muun samassa tilanteessa, vähättelyä ja alentavaa kohtelua toisen naiselta osakseen saaneen, nuoremman naisen kanssa.

Mistä tässä on kyse? Traumoista käsin reagoiva ihminen ja traumoista käsin vastaanottava ihminen on kohdannut toisensa.

Joten.

Onko työelämä rikki? Kyllä.

Onko meillä työpaikoilla paljon traumoista käsin toimivia ihmisiä? Kyllä.

Työelämä on tällä hetkellä rikki juuri sen takia, että ihmisiin pakkautunut paha olo purkautuu aikuisilla luonnollisessa ympäristössä, työelämässä. Työpaikoilla edellytetään hyvin erilaisten ihmisten kanssa toimeentulemista, paineisissa tilanteissa, vähillä resursseilla. Traumakokeukset nousevat esiin suhteessa toisiin ihmisiin, vuorovaikutuksessa, inhimillisessä tunne- ja tarvemaailmassa ja purkautuu mitä ikävimmillä tavoilla, kun paikalla on näennäisesti aikuisia, mutta sisäisesti turvattomia lapsia.

Jos saisin nyt mennä noihin tilanteisiin uudestaan, joissa aikuiset, valtaa väärinkäyttävät ihmiset reagoivat omista traumoistaan käsin nuoreen työelämää opettelevaan ihmiseen. Ihan ensimmäisenä ottaisin oman sisäisen lapseni turvaan. Sanoisin sisäiselle lapselleni, että "ei mitään hätää, et ole tehnyt mitään väärää, ja minä suojelen sinua."

Sitten kääntyisin tätä valtaa väärinkäyttävää henkilöä kohtaan, lopettaisin hänen käytöksensä (kyllä, en vain pyytäisi tai käskisi, vaan lopettaisin) ja kysyisin sellaisen kysymyksen, joka pitäisi nyt esittää laajemminkin työelämässä oleville aikuisille ja se on...

"Kerro minulle mikä sinulla on hätänä, olen tässä, kuulen ja näen sinut."

Tämä on aihe, mistä keskustelen mielelläni ja mihin haluan olla tuomassa tietoisuutta lisää.

Miksi?

Siksi että emme hölmöyksissämme riko ihmisiä yhtään enempää, kuin mitä nyt jo tämä työ- ja perhekulttuurimme (joihin olemme kasvaneet) on rikkonut.