Häpeä minussa, häpeä meissä

Viime päivinä olen joutunut (saanut) katsoa omia ajatuksiani ja sisäistä puhettani radikaalin rehellisesti ja mitä olen löytänyt... Häpeän, joka tuskallisen sitkeästi on kiinni omassa ohjelmoinnissani, huolimatta siitä miten paljon olen luullut sitä jo laimentaneeni vuosien varrella.

Olen kuitenkin jo oppinut häpeästä vuosien varrella sen, että se vähentääkseen sen otetta omassa elämässä, on sen kohtaaminen ja näkyväksi tekeminen tehokas lääke. Tai ainakin sillä hetkellä, kun rohkenee katsoa omaa häpeää kohti ja sanoittaa sen, niin samalla taakka sisimmässä kevenee huomattavasti. Tylyltä taas tuntuu se, kun on jo luullut, että häpeää olisi purettu omista syvyyksistä valtaosa, mutta tajuaakin kuinka vähän on siitä vasta käsittänyt...

Mitä olen oppinut omasta häpeästäni? Ehkä tekemällä sitä näkyväksi, saatat lukiessasi saada pienen murusen helpotusta tai tietoisuutta omaan häpeä työskentelyyn. Sillä oman käsitykseni mukaan, tavalla tai toisella me olemme kaikki häpeän kanssa tekemisissä, toiset terveemmin ja toiset kamppaillen lamauttavan häpeän kanssa.

Tarkennetaan tässä vaiheessa, että häpeä mistä puhun on syvä, sukupolvien ketjuissa siirtyvä traumatisoiva häpeätaakka.

Aloitetaan ehkä yhdestä vinksahtaneimmasta ajatuksesta, jonka olen itsestäni löytänyt.

Häpeän häpeäminen.

Kyllä. Koska hävettää myöntää tai ajatella, että minä muka kokisin lamauttavaa häpeää, on näennäisesti helpompi kääntää pää heti pois tuosta ajatuksesta. Ja ongelma on ikäänkuin hoidettu kerralla. Kun en näe sitä, ei sitä ole olemassa. Tämä ajatuskela on vahva, ja saan itseni aina uudelleen siitä kiinni, joskin sen varovainen sanoittaminen on alkanut hieman laimentamaan sen otetta.

Kun ymmärretään hieman häpeän luonteesta (että hävettää hävetä), niin voidaan katsoa tarkemmin, että mitä se häpeä sitten yrittää kertoa tai viestiä. Mikä on sen missio. Tässä varmasti löytyy versioita niin paljon kuin on häpeän kokijoitakin, mutta tässä yhdenlainen tarina.

Triggerivaroitus.

Minulle sisäistetty häpeä kertoo kaikessa karuudessaan sitä, että olisin täysin vääränlainen ihminen. Että valintani ovat olleet vääriä elämässä, yritykseni onnistua olisi tuomittu aina tuhoon ja elämä ja ihmiset olisivat vihamielisiä

Ai että kuulostaako hiton karulta ja tuomiopäivän puheelta? Kyllä, sitä se on. Järkimielellä on hämmentävän vähän tekemistä tällaisten varhaiselämän ohjelmointien kanssa.

Hieman jo tietoisuutta nauttivan häpeän luonteeseen itselläni kuuluu se, että aktiivisesti se ei enää ole, edellisen kaltaisella puheella, lannistamassa pyrkimyksiäni arkisessa jokapäiväisessä elämässä.

Mutta sen luonne onkin muuttunut käsijarrumaiseksi perässä laahaajaksi, joka asettaa henkisen moottorin ylikuormitustilaan, jossa suorituskyvyn taloudellisella käytöllä ei ole mitään sijaa.

Mitä olen ymmärtänyt häpeän syistä tai lähteistä?

Olen ymmärtänyt häpeän luonteesta sen, että osa siitä kuuluu minulle ja osa joillekin muille. Se osa mikä kuuluu minulle, on häpeän työstäminen, tietoisuuden tuominen siihen ja pyrkimys elää omannäköistä elämää, vaikka häpeä sanoisi muuta. Ja ehdottomasti se kuuluu minulle, että en siirrä häpeätaakkaa muille.

Tässäkin on asia mikä alkoi heti hävettää, kun sitä ajatteli. Että hirveää jos oma käsittelemätön häpeäni on langetettu kuin kirouksena eteenpäin. Näin on varmasti jossain määrin käynyt, silloin kun asian ympärillä ei ollut vielä tietoisuuttani ja sekin on hyväksyttävä.

Sukupolvien ketjussa liikkuvan traumatisoivan häpeän alkulähdettä on mahdoton löytää ja se ei ehkä ole mielekästäkään. Ymmärrykseni tässä vaiheessa on se, että jokainen ketjun lenkki on tehnyt sen, mihin hänen eväänsä ovat riittäneet. Vaikeuksia tuottaa vielä sanoa se, että jokainen olisi tehnyt parhaansa, koska jos ei tietoisesti yritä parastaan, niin onko se silloin parhaansa tekemistä? Mutta jos ei ole tietoisuutta, joka mahdollistaisi parempaan tai parhaaseen pyrkimisen, niin onko se silloin kuitenkin se oma paras, mihin pystyi? Tämä ajatuskela on selkeästi vielä vaiheessa omassa prosessissani.

Päätetään tämä pohdinta ajatukseen, mikä on myös viime päivinä voimallisesti tullut tajuntaani: Nyt on näin.

Riippumatta siitä, mitä ajattelen tästä häpeästäni, sen syistä, seurauksista, sen kokemisesta ja miten se elämässäni näyttäytyy, nyt vaan on näin.

Tilanteen toteaminen ei poista vastuuta, muutosmahdollisuutta tai inhimillistä kärsimystä, mutta se alkaa kääntämään toimintaa tähän hetkeen ja sitä kautta uudenlaisen tulevaisuuden rakentamiseen. Vaikka kuinka paljon kantaisi traumatisoivaa häpeätaakkaa menneisyydestä, on käsillä oleva hetki ainut minkä kanssa konkreettisesti toimit nyt. Ei menneisyyden kummitukset tai tulevaisuuden möröt.

Nyt on näin.

P.S. Lisäksi asia minkä olen oppinut, että häpeä onkin itseasiassa osa kulttuuriperintöä, jollakin tavalla kollektiivinen ja jaettu. Tällä kirjoituksella haluan olla vähentämässä tuon kollektiivisen häpeä voimaa, tuomalla palan siitä näkyväksi.

Kuva: Vilma Vitikka